Elämäni perusteet horjuvat, kun parisuhde joutuu kriisiin. Olenko vuosia ollut vastaanottamatta aiheellista kritiikkiä, jota kyllä tuli usein, mutta se ei koskaan tavoittanut osoitettaan? Onko niin, etteivät nykyiset vahvuuteni edustakaan koko sitä potentiaalia joka minusta löytyy? Onko vain sattunut käymään niin, että vain nämä tutut ominaisuuteni ovat tähänastisen kasvuni aikana saaneet vastakaikua ja ravintoa ja ovat siten nousseet kukoistukseen? Entä jos minusta löytyykin jotakin uutta? Onko minussa aineksia dramaattiseen kasvuun näillä nyt ilmeisillä yhteiselämän alueilla? Ainakin nyt olen tunnistanut uudet idut ja niiden menestyksen välttämättömyyden.

Samalla joutuvat testiin elämän perusarvot. Mitkä niistä lopulta kantavat? Mikä onkaan lopulta ehdotonta? Onko anteeksianto mahdollinen vai valtaako mielen katkeruus?

Tunnen olevani kuilun partaalla, pakotettuna astumaan tyhjyyteen. Jäljellä on vain kysymyksiä. Kantaako elämä?