Olen viime aikoina jonkin verran pohtinut kristinuskon perinteisiä opetuksia. Luin äskettäin esim. artikkelin [1], jossa pohdittiin Jumalan armon suhdetta Kristukseen. Kuten myös Antti Eskolan yksinkertaisessa uskossa, Antti Kylliäinen on ilmeisesti päätynyt siihen, että Jumala on ollut armollinen jo ennen historiallisen Jeesuksen syntymistä. Minun nähdäkseni myös Jeesus itse todistaa tästä:

Luukas 18:9-14

9.  Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
10.  "Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.
11.  Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.
12.  Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'
13.  Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
14.  "Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."

Eikö tästä katkelmasta ole selvää, että Jeesus kertoo Jumalan armahtavan syntistä ihmistä, siis jo ennen hänen ristiinnaulitsemistaan? Tässä katkelmassa näyttää siltä, että jonkinlainen nöyryys Jumalan edessä on tarpeellista. Olisiko se myös riittävää? Tarvitaanko erilaisten myöhempinä vuosisatoina kasaantuneiden oppirakennelmien ymmärtämystä ja hyväksymistä, vai olisiko Jumalan armon hyväksymisessä jo kaikki? Miksi armo pitäisi ehdollistaa tietynlaisten ajatusrakennelmien alle?

[1] "Antti Kylliäisen armoton armo", Suomen teologisen instituutin tiedotuslehti Kulmakivi 5, 2004.